Jonkun muun kaikki

Mikään ei nykyään ole enää minun omaa. Kroppa on ihan vieras, kyvytön ja voimaton ja psyyke on muuttunut hormonien voimasta siivoushulluksi nipottaja nalkuttaja ämmäksi.

Onko tämä nyt kivaa? Hmmh?

Ajatus siitä, että kaikki palaa jonain päivänä ennalleen ja ehkä jopa hieman paremmaksi (hyvin toiveikas toiveajatus) lohduttaa. Ainakin hetken. Sitten voi taas jatkaa siivoamista kyyneleitä pidätellen...

Ihmiskroppa ja -mieli on niin kumma kapistus. Ja varsinkin tämä naisen kroppa. Odotuksen alussa sitä oli yhtälailla ihmeissään. Kenen on nämä turpoavat ja kihisevät tissit joita sattuuuuu(!!!), tai mistä tuo pömppömaha oikein ilmestyi, miksei housut enää mene kiinni?! Ainut vaan, että nuo (ihanat) muutokset tulee eri tavalla, pikkuhiljaa ja hiipien. Niitä odottaa ja kuulostelee, ja niistä on onnellinen, koska se tarkoittaa vaan sitä että vauva on totta.

Mutta tämä vauvan syntymän jälkeinen yhtäkkinen hormonimyrsky... Joka kerta se yllättää yhtälailla voimakkuudellaan.

Synnäriltä kotiutumisen jälkeen imuri on heilunut lähes päivittäin, tavarat on etsineet paikkaa hiljaa mutistujen voimasanojen ja silmiin kihoavien "kukaan ei ymmärrä"- kyyneleiden voimalla. Ja sitten on alettu miehen kanssa leikkiä jälleen vanhaa kunnon "onko tämän paikka tässä"- leikkiä, jota leikittiin viimeksi kun muutettiin yhteen. Tiskipöytäkään ei ole ollu moneen kuukauteen noin siisti. Ja leipoa täytyy vaikka päivittäin, vaikkei itse tee edes mieli syödä niitä leipomuksia kun olo on niin turvonnut ja löysä ja lihava...

Toisaalta taas siivoushullu nalkuttaja rauhoittuu imettämään ja meinaa itkeä kun tuo pieni ihme on niin kovin pieni, ja miten se voi selvitä tässä paskassa maailmassa kun täällä vaan tapetaan ja kiusataan.

Ja kroppa muuttuu hetkessä pulleasta, joillain jopa hehkeästä vauvan pesästä liikakiloiseksi ja ahdistavaksi jonkun ihan muun vartaloksi. Ja minun tapauksessani usean kuukauden hiljaisen hissuttelun jälkeen lihaksettomaksi ja erittäin voimattomaksi. Ja ne ihanat hikiset hetket keskellä yötä tai oikeastaan milloin vaan... Puhumattakaan kivusta ja särystä kun ne pienet osaset tässä palapelissä etsii vanhoja paikkojaan. Auts.

Mutta onneksi on pieniä piristäviä asioita, jotka tekee päivistä parempia. Näiden avulla on hieman helpompi sietää itseään, ja herää toivo siitä, että kyllä se entinen nainen sieltä jostain vielä löytyy, kaikesta höyryämisestä, äkäilystä, mielialanvaihteluista ja väsymyksestä huolimatta.

Yhteisillä päivänokosilla esikoisen ollessa hoidossa ja pienten nukkuessa, Miehen kainalossa köllötellessä Miehen hellä toteamus: Sinä oot kyllä hyvä nainen.

Pikainen kauppareissu lähikauppaan erittäin huonosti nukutun yön jälkeisenä uupuneena päivänä ja ensimmäisenä kaupassa silmiin osuvat nämä

Piti ostaa. Ja tuli heti parempi mieli.

Herra I haluaa helliä pikkuveljeä ja tekee sen niin söpösti koko puolitoistavuotiaan sydämellään.

Hiljainen imetystuokio, omana viihdykkeenä kirja, lehtiä tai ristikko. Ja ihan hyvällä omallatunnolla. :)

Pienen ihmisen ihmettelyä ja vauvan tuoksun haistelua. Oma rakas. 

Äidin sisustusmuutoksista (vaihdoin keittiön pöytään toiset tabletit) innostuneen herra 5 veen toteamus päivälliskattauksen yhteydessä: "Vois laittaa servetit."

"Hyvä idea, laitetaan vaan. Onkohan meillä..."

E menee laatikolle ja kaivaa esiin synttäreiltään jääneet Bakugan servetit. "On täällä näitä."

"Laitetaan ne."

Pöydän kattaus viimeistellään yhdessä 5 veen innolla. Tuli hienoa.

Miehen ja poikien hassuttelun kuunteleminen.

Pienen pojan pienellä äänellä laulettu oma laulu:

Na na na na na.... Tsssä.

Na na naa... Tsssä.

(Laulujana herra I, joka ei vielä juurikaan puhu)

Kyllä se taas tästä. :)