Tiistai ylläri

Synnytys käynnistyi sitten tiistaina 14.8, viikolla 36+2. Ensin tuli kipeitä supistuksia 10 minuutin välein ja puoli kahden aikaan meni lapsivesi. Eipä siinä enää kauheasti jääty kotiin jahkailemaan... 

 Supistukset piteni ja kipeytyi oikeastaan heti kun pääsin synnytyssaliin. Olin hetken vauvan sydänäänikäyrillä, ja pääsin kolmen jälkeen ammeeseen lillumaan. Ammetta olen onnekseni päässyt käyttämään jokaisessa synnytyksessä, ja olen kokenut sen hyväksi. Nyt jaksoin olla ammeessa reilun tunnin, sitten tuntui että vaikka vesi lievitti supistuksia, oli liian kuuma ja piti päästä liikkumaan.

Tässä vaiheessa oltiin edetty avautumisessa jo neljään senttiin, ja alkoi olla aika kipeä olo. Sain kivunlievitykseen ilokaasua ja sitä hönkäilemällä pärjäsin vähän aikaa. Jostain syystä tällä kertaa sain ilokaasusta vähän hassun ja etovan olon, eikä se enää oikein auttanut kipuunkaan. En enää muista mitä Miehelle höpisin, mutta olo oli kuin pikku hiprakassa. Välillä istuin pallon päällä ilokaasumaskissa roikkuen, ja välillä kun supistukset salli, kävellä töpsyttelin edes takaisin.

Kätilö alkoi ehdotella spinaalia viiden maissa, kun olin yli viisi senttiä auki. Ruvettiin siis sitä valmistelemaan... Kätilö ehti pestä minulta selän, kun totesin, että pikkasen saattas ponnistuttaa. Kätilö teki juuri sisätutkimusta kun anelääkäri astui huoneeseen, ja sanoikin saman tien lääkärille, että eipä sinua tarvitakaan täällä... Samantien alkoikin supistaa ja ponnistuttaa tosi rajusti, ja meinasin jo panikoida kun kätilö meni käytävälle huhuilemaan toista kätilöä kaveriksi.

Nelisen ponnistusta riitti, ja pieni poika oli maailmassa kello 17.21. Kylläpä olin ylpeä itsestäni! Olin kuvitellut ettei minusta olisi ikimaailmassa synnyttämään ilman kaikkia mahdollisia kivunlievityksiä. Miehellekin sanoin ettei minun tarvitse sellaisia extreme kokemuksia saada. Olihan se ponnistaminen aikamoista puuhaa ilman puudutusta (kaksi kertaa epiduraalin turvin synnyttäneenä voin sanoa että oli aika iisiä hommaa tuohon verrattuna, trallallaa vaan), mutta oli se kyllä hienoa kun sain tämän melkein luomusynnytyksen vielä kokea.

Pienistä viikoista huolimatta tuli 9 pisteen poika, painoa 2780g ja pituutta 48,5cm. Pikkuinen ruipelo ukko siis on hän. Vauva oli heti aika tormakka ja söikin vähän. Verensokeri oli kuitenkin matala, joten kätilö antoi lisämaitoa. Sokeri nousi sen verran, että päästiin kumpikin synnytysvuodeosastolle. Miehen kanssa oltiin varauduttu vauvan teholle joutumiseen, joten oltiin iloisesti yllättyneitä. Osastolla vauva oli verensokeri seurannassa, mutta sokerit pysyi hyvinä, ja omaa maito alkoi tulla myös hyvin. Viimeisen kerran jouduin antamaan lisämaitoa keskiviikko iltana.

Pienipainoisuuden ja alle 37 viikolla syntymisen vuoksi oltiin myös tarkemmassa keltaisuuden seurannassa. Keltaisuutta seurattiin ihomittarilla ja arvo näyttikin nousevan pikkuhiljaa. Päästiin kuitenkin kotiutumaan perjantaina 17.8, meidän piti vaan käydä osastolla bilirubiini ja paino kontrollissa vielä tänään.

Bilirubiini oli noussut niin vähän ettei tarvittu valohoitoa tai uusia kontrolleja. Keltaisuuden seuranta kotona riittää. Nyt ollaan siis onnellisesti kotona ja totutellaan tähän härdelliin...