Peloista

Sen jälkeen kun lapset tulivat mukaan kuvioihin, on elämään tullut uutena lisänä lähes jatkuva pelkotila. Elellään ihan normaalia elämää ja yhtäkkiä vaikka autolla ajaessa tulee kauhea mielikuva, että entä jos ajetaankin kolari. Tai muuten vaan mieleen juolahtaa, että entä jos joku sairastuu vakavasti tai kuolee?

Menettämisen pelko on pahin kaikista. Ajatuskin siitä että omille pienille sattuisi jotain tai heitä ei enää olisi... Pelkkä ajatuskin alkaa kovertaa onttoa reikää sydänalaan.

Välillä tuosta menettämisen tuskasta on saanut pientä esimakua kun näiden vilkkaiden tyyppien kanssa on sattunut läheltä piti tilanteita...

Erään kerran oltiin tulossa pois kaupasta. Mies käveli edeltä autolle päin, tulin itse kymmenisen metriä jäljessä E:n kanssa. Pidin E:tä kädestä. Yhtäkkiä poika keksi haluta isänsä luo ja kiskaisi itsensä irti. En ehtinyt tehdä yhtään mitään. Autossa tuli itku, sekä minulle että pojalle, joka sai kuulla kunniansa. Mitään ei onneksi sattunut. Mutta se mitä olisi voinut sattua, kun pieni lapsi juoksee keskellä vilkasta parkkipaikkaa...

Näitä sattumuksia ikävä kyllä riittää. Pienenä E tuli alas syöttötuolista pää edellä. Pieni hetki kun käänsin selkäni ja laitoin iltapala astiat tiskipöydälle ja pieni mies ehti nousta syöttötuolissaan seisomaan. Mitään ei ehtinyt tehdä kun poika oli jo lattialla. Onneksi tästäkin selvittiin pelkällä terveyskeskusreissulla ja yhdellä valvotulla yöllä. Sydäntä kylmää ajatus siitä mitä olisi voinut sattua.

Kerran ollessani aamuvuorossa töissä puhelin soi. Työkaveri vastasi ja ojensi puhelinta minulle. E:n päiväkodista soitettiin. Hoitotäti aloitti pahaenteisesti "E:lle sattui tapaturma...". Se tunne mikä tuli nuo sanat kuultua on sanoinkuvaamaton. Kaikeksi onneksi tapaturmassa menetettiin kuitenkin vain kaksi yläetuhammasta

I on ollut vielä muutaman asteen alttiimpi kolhuille ja tippumisille. Poika on isoveljeään innokkaampi kiipeilemään ja isomman veljen kanssa touhutessa tietenkin sattuu ja tapahtuu. Sohvalta on tultu alas kerran jos toisenkin ja pään kuhmuja on hoidettu kylmäpakkauksella. Toistaiseksi mitään pahempaa ei ole sattunut ja vaaranpaikkoja kotona on pyritty tekemään vaarattomaksi tai ainakin hiukan turvallisemmaksi.

Olen myös sen verran hyvä kuvittelemaan aina pahinta, että jokaista poikaa olen käynyt vauva-aikaan vähän väliä katsomassa, jos päiväunet maistuu liiankin hyvin. Helpotus on suunnaton kun vaunuissa tai sängyssä on tuhissut tyytyväisenä punaposkinen pieni mies.

Mutta miten sitä osaakin aina pelätä pahinta. Tämän pelkopohdinnan sai aikaan E:n suunnaton into kiipeillä puihin ja roikkua niissä milloin mitenkin päin. Ja se kun I vikkeläjalkaisena poikana ehtii hävitä näkyvistä jos hetkeksi erehtyy huomionsa kiinnittämään johonkin muuhun asiaan, kuten tässä eräänä päivänä leikkipuistossa...

Se kun alle kaksivuotiasta ei näe missään eikä lapsi vastaa huuteluihin saa sydämen hiukkasen tykyttämään. Mutta I oli vaan vähän piilossa pensaassa kun siellä pensaan sisällä kulkee jännittäviä polkuja, ja mitenpä äidille osaisi vastata kun ainoat sanat on "Ei" ja "Tässsssä".

Kauhulla odotan sitä kun näitä viikareita on se kolmaskin juoksentelemassa ja kiipeilemässä. Onneksi isommat alkaa siihen mennessä viisastua vähän.
Ehkä.

Mitä isommat edellä...

Välillä kärrin kanssa maastoajoa

Pienin nukkuu vielä kiltisti vaunuissa