Odottamisen onnea?

Varoitus mahdollisille lukijoille: Teksti sisältää valitusta ja raskausaiheista höpinää.

Raskaana olemisesta ei saisi varmaan valittaa. Kaikki ei voi tulla raskaaksi ja itsepähän olen olotilani valinnut jne. ...Mutta nyt on pakko, kun tämä olotila pyörii päällimmäisenä mielessä.

Esikoista odottaessa lomailemassa Hurghadassa, viikot jotain väliltä 25-27

Viikkoja minulla on tällä hetkellä 26+5, eli maha alkaa olla jo kiva pömpsykkä. Se ei tosin enää näin kolmannella kerralla tunnu ihmeellisen ihanalta ja näytä söpöltä omaan silmään niin kuin esikoista odottaessa vuonna 2007... 

Täytyy ehkä hieman valaista nyt tätä valituksen taustaa. Tämä odotus ei ole mennyt millään tavalla helposti, vaikka ihmisillä on huomattavasti vaikeampiakin odotuksia. Mutta edellisiin odotuksiini nähden on tässä ollut huolta ja murhetta triplasti. Ensimmäinen huoli oli uhkaava keskenmeno 14 viikolla. Verta tuli sen verran reippaasti, että sairaalaan mennessä olin jo ihan varma lopputuloksesta. Mutta sitkeä pieni sissi siellä vaan edelleen potkutteli ultrassa, kipeistä supistuksista ja verentulosta huolimatta. Jäin siis tuolloin jo sairaslomalle työstäni. Syy verenvuotoon oli ilmeisesti prakannut verisuoni. Verenvuoto sittemmin loppui, mutta kohtuun oli jäänyt 10cm hematooma, jonka vuoksi olen ollut tarkemmassa seurannassa.

Palasin tilanteen rauhoituttua taas töihin, mutta riesaksi tuli kipeät supistukset. Supistuksia on siis ollut tuolta 14 viikolta päivittäin, ja ne on koko ajan koventuneet ja kipeytyneet. Välillä tihkutteli vertakin, ja olenkin rampannut lääkärissä tarkastuttamassa tilannetta ja hakemassa saikkua vähän väliä. Olen siis ollut pätkittäin sairaslomalla koko kevään ja alkukesän. Sairaslomaa on ollut aina pari viikoa kerrallaan, ja sitten olen tunnollisena työntekijänä yrittänyt käydä töissä, kun kerran lääkäri on ultrassa todennut ettei ole mitään estettä. Supistukset ei ole siis onneksi vaikuttaneet kohdunkanavaan.

Mutta tämä eläminen näiden supistusten kanssa... Mitään ei oikein kärsi tehdä kun mahaa alkaa heti kovotella ja hetken päästä tulee useampia kipeitä supistuksia peräkkäin ja selkä on tulessa. Kaksi kertaa alakautta synnyttäneenä kuvittelisin jo tietävänä millaisia on kipeät supistukset, ja nämä on kipeitä. Ja mitä enemmän erehtyy puuhastelemaan, sen kipeämpi olo on, ja sitä kauemmin se kauhea olo kestää. Supistusten lisäksi on kaikenmaailman liitoskipuja ja kolotuksia. Nyt supistuksiin on tullut sen verran lisävoimaa, että niiden aikaan on tolkuttoman huono olo, eikä ruokakaan ole oikein maistunut, mikä on sikäli outoa kun alkuraskauden pahoinvoinnin jälkeen sen suhteen ei ole ollut mitään ongelmaa!

Töissä jaksaisi olla, jos ei olisi kiirettä ja potilaille ja lääkäreille voisi sanoa uupumuksen iskiessä, että "kattokaas vähän aikaa vaikka telkkaria, minä hieman huilaan". Mutta kun ei voi, hommat on tehtävä. Kotonakin meinaa aina välillä epätoivo iskeä, kun Mies on töissä 12h kerrallaan (ei tosin onneksi jokapäivä) ja näitä kepposmiehiä pitäisi jaksaa viihdyttää. Lasten vieminen esim. leikkipuistoon on urakka, joka pitää suunnitella hyvin, ja sen jälkeen ei sitten jaksakaan oikein muuta. Onneksi pienempi nukkuu parin tunnin päiväunet ja isompi viihtyy sen ajan joko minun kainalossa torkkuen tai dvd:tä katsoen. Kauhulla odotan kesän hellepäiviä.

Toukokuun puolella ajoin vielä pyörällä, mutta sekin kävi niin tuskaiseksi etten ole enää uskaltanut. Nyt hitusenkin matelemista reippaampi kävely tekee olon tosi kipeäksi. Kotitöiden tekeminen on nyt usemman päivän ponnistus. Imuroin yleensä yhden tai kaksi huonetta kerrallaan, ja sittenpä voikin jo aloittaa taas siivoamisen alusta. Voimat loppuu hetkessä, ja se ei ole helppoa kun pää sanoo, että vielä nuo pyykit voisi tuosta laittaa, tiskikoneen tyhjentää, olisipa kiva hieman kitkeä tuota kukkapenkkiä tai tehdä sitä ja tätä. Jostain syystä on hirmu vaikea lopettaa puuhastelu ja mennä hetkeksi lepäämään. Autossa istuminenkin saa aikaan kauhean jomotuksen alaselkään ja pidemmällä automatkalla supistuksia tulee muutaman minuutin välein. Fyysisen voinnin lisäksi mielessä on koko ajan huoli vauvasta. Vaikka supistukset ei ole (vielä) tehneet mitään, pelottaa että vauva lähtee syntymään liian aikaisin. Joka vessareissu kyttään onko housuissa taas verta, ja jos vauva on ollut hiljaa pidemmän aikaa, alan kuulostella liikkuuko siellä kukaan ollenkaan.

Nyt viime neuvolakäynnillä SF-mitta (eli kohdunpohjan korkeus häpyluusta mitattuna) oli tehnyt notkahduksen, eli kasvanut ainoastaan sentin, vaikka pitäisi olla kasvanut enemmän ja neuvolatädin (ja ehkä hieman myös omaan) silmään maha näyttäisi viikkoja pienemmältä. Nyt siis odottelen pääsyä tarkempiin tutkimuksiin äitipolille, ajan sain onneksi jo maanantaille, kun neuvolasta lähete lähti torstaina. Luultavasti aihetta huoleen ei ole, mutta silti pienen neurootikon päässä alkaa kummitella kaikki mahdolliset kauhuskenaariot...

Vali, vali, vali. Kylläpäs helpotti kun sai vähän valittaa!!!