Elämästä ja sen pienistä iloista

Harrastukset ovat tärkeä osa elämää. Harrastuksiin voi hukata itsensä hetkeksi ja arki on taas helpompi kohdata.

Issikkavaelluksella loppukesästä 2011

Yksi rakkaimmista harrastuksistani on ratsastus. Heppahulluus iski jo ekaluokkalaisena, mahdollisuudet harrastamiseen vaan eivät minun kohdallani oikein suosineet. Kävin ratsastamassa pikkutalleilla muutaman kerran vuodessa. 90- luvulla ratsastus oli melko villiä puuhaa, varsinkin näillä pienemmillä maalaistalleilla, joilla itse pääsin alkuun. Harrastus oli myös erittäin kallista lama-ajasta kärsivän perheen tyttärelle. Vasta muutaman vuoden kuluttua, kun aloin lähennellä teini-ikää voi sanoa, että aloin oikeasti harrastaa hevosia ja ratsastusta.

Pyörin pikkutyttönä aluksi ravitallilla, jossa hevosten hoitamista harjoiteltiin ronskisti puhuvien ravimiesten opastuksella (tai sen puuttuessa, kirjoista ja isompia tyttöjä matkimalla). Pikkuhiljaa kaipuu oikeille ratsastuskentille ja oikeasti oppimaan ratsastusta alkoi kasvaa, ja aloitin urani tuntiratsastajana Joensuussa Jokirannan ratsastuskoulussa.

Lukioikäisenä hevoset olivat jo enemmänkin elämäntapa, jos niin voi sanoa. Muutin 16- vuotiaana omilleni pieneen kylään Savon maalle aloittaakseni opiskelun Rautalammin ratsastuslukiossa. Ratsastus oli nyt säännöllistä, opin oikeasti jotakin hyvässä opetuksessa ja hevosten hoitaminen aina vapaa-ajalla oli minulle todella tärkeää.

Raikuloimassa (sh t. Raikumari s.2007) kesällä 2011

Lukion jälkeen muutin takaisin itä-suomeen, mutta harrastuksesta oli hävinnyt kaikki hohto. Ei ollut enää tuttua tallia ja talliporukkaa, tutuista ja niin rakkaista hevosista puhumattakaan. Kävin satunnaisesti ratsastamassa irtotunneilla milloin missäkin ja toisinaan issikkavaelluksella, mutta säännöllinen hevostelu jäi. Jossain vaiheessa opiskelu ja sen tuoma ikuinen rahapula hillitsivät myös harrastelua. Mielenkiinto siirtyi myös muihin kohteisiin, kuten mieheeni ja perheen perustamiseen.

Sain kipinän harrastuksen uudelleenlämmittelyyn keväällä 2011. Olin saanut toisen poikani joulukuussa 2010 ja vaikka päivät täyttyivät äitiyden tuomista haasteista kaipasin jotain omaa. Jotakin, jonka avulla paeta arkea ja säilyttää mielenterveyteni(?!).

Niinpä aloitin ratsastuksen taas Joensuussa Hevosopiston tunneilla. Ison tallin hektinen meno vaan hirvitti ja pitkän tauon jälkeen kaipasin myös yksilöllisempää opetusta. Menin kälyni suositteleman pikkutallin tunneille ja ratsastinkin koko kevään ja kesän melko säännöllisesti. Ohjattujen tuntien lisäksi kävin hevostelemassa ystäväni luona, ja muutaman kerran vaeltamassa ihanilla issikoillakin. Harrastus alkoi taas tuntua hyvältä ja kuume oman hevosen hankintaan nousta.

Issikkavaellus keväällä 2011

Syksyn tullen karu totuus paljastui äitiysloman loppumisen merkeissä. Kahden vuorotyötä tekevän vanhemman aikataulut olivat tiukkoja ilman ylimääräistä ohjelmaakin. Lisäksi meinasin uupua yrittäessäni tehdä täyttä työviikkoa, pyörittää kotia ja hoitaa kahta alle kouluikäistä. Olo oli kuin yksinhuoltajalla miehen joutuessa ajamaan ympäri maakuntaa sinne missä työntekijää milloinkin tarvittiin. Suoraan sanoen koko elämä oli aikalailla perseestä. Näin jälkikäteen ei voi kun ihmetellä miten sitä jaksoikin...

Juuri kun elämä alkoi helpottaa; mies sai töitä lähempää ja aloin itse tehdä 30 tuntista työviikkoa, olinkin jälleen raskaana (toivotusti kylläkin!) ja ratsastus oli taas jäissä.

Nyt ei auta muu kuin odotella vauvan syntymää ja oman kropan toipumista raskauden ja synnytyksen koettelemuksista, sitten syttyköön hevostelukipinä taas täyteen roihuunsa!

Hevosinnostusta pyritään tietenkin siirtämään myös jälkikasvulle... Leipää herra hevoselle (sh r Toto-Aatto s.1990)