Nyt sitten alkaisi kohta olla se aika, kun tutista pitäisi pikkuhiljaa päästä eroon. Ihan kauhulla jo odotan sitä huutoa mikä siitä seuraa kun tuota armasta ihanuutta ei saakaan suuhunsa.
Nipa on nimittäin, ehkä pikkiriikkisen fiksoitunut tutteihinsa. Varsinkin nyt kun imetys loppui kuukausi sitten, on tutti ollut aika tärkeässä osassa Ännän elämää.
Laitoin Ännää tuossa vähän aikaa sitten päiväunille, ja mietin tuota tuttiasiaa, kun hän pyöri siinä sängyssään. Nipa koitti itkeä surkeasti kun ei olisi halunnut käydä nukkumaan. Sitten kun se ei oikein auttanut teki tempun, jonka hän tekee lähes joka kerta, kun olisi nukkumaanmenoaika. Eli heitti tuttinsa lattialle ja heilutti sitten itseään seisaallaan siinä pinnasängyn laitaa vasten, möykäten ja ulvoen; "apuaa, tuttikin putosi, yhyy!"
Sitten kun minä kuuliaisesti lähdin sitä noukkimaan lattialta, kuului sellainen itkun ja naurun sekainen mielipuolinen: "öhöhöhöhöö", Pikkuinen käsi ojentui sängystä ja oikein vauhdilla hän tuikkasi sen aarteen suuhunsa. Tätä sitten toistetaan 1-3 kertaa, kunnes saatuaan tutin suuhunsa hän kellahtaa (aina) vasemmalle kyljelleen sänkyyn ja nukahtaa. Toistokerrat riippuu aina siitä miten väsynyt mies hän on. Joskus riittää yksi kerta, niin myös tänään.
Päätinkin, että asteittainen vieroitus alkaa nyt heti. Eli pidän tuttia jemmassa ja annan vaan jos huuto yltyy ihan mahdottomaksi, ja lähinnä siis automatkoilla, rattaissa tai päiväunille käydessä. Sitten jätetään tutti pois päivän ajaksi, ja lopuksi myös yöksi... Tämä olisi suunnitelma. No niin, vieroitushan on nyt jo melkein tehty?! :D
Tämä tuttiasia tuli siis mieleen, kun meillä oli 1-vuotis neuvola maanantaina. Ei se terkkari mitään sanonut, ettei tuttia saisi syödä, mutta kysyi vaan jotenkin sillä tavalla terävästi, että "ai, teillä on vielä tutti käytössä?" Tuntui heti sellainen ikävä pistos omassatunnossa, että tässä sitä pilataan toisen hampaat ja psyykkinen kehitys ja kaikki, kun toinen sitä vaan syö tuttia vielä yksivuotiaana... Hoh hoijaa. Neuvolantäti olikin kyllä kesälomasijainen, eikä meidän oma rento ja rempseä terkkari.;)
No, ei muuta kun tuumasta toimeen. Jos laittaisi aikarajaksi vaikka vuoden, niin ei ole ainakaan liian rivakkaa toimintaa.
 |
| ...ja siihän se armas tutti onkin suussa... |
Tässä perheessä on eletty taas yhden suuren muutoksen aikaa. Ee aloitti tänä syksynä esikoulun. Käytiin ensin perjantaina tutustumassa päiväkodilla opeihin ja päiväkodin tiloihin, ja maanantaina koitti sitten tositoimet.
En tiedä ketä jännitti eniten. Päiväkoti oli tosi kiva, samoin eskariope ja muut lastenhoitajat. Kun mentiin tutustumaan, oli Ee heti jotenkin kotonaan, kun ope esitteli paikkoja. Ei ihan hirveästi nimittäin eroa toisistaan nämä päiväkodit leluiltaan ja toiminnoiltaan, vaikka tilat onkin erilaiset.
Suurin jännityksen aihe, ainakin minulle, oli kyyti. Kun nyt ollaan muutettu tänne peräkylille, niin eskariin ja kouluun pääsee kunnan järjestämällä kyydillä. Tämä meinaa siis sitä, että tilataksi ottaa meidänkin pojat tuosta meidän pihatien risteyksestä, isomman tien varresta kyytiin. Kuljettaa perille päiväkodille, jossa opet on portilla vastassa, ja iltapäivällä sama tehdään toisinpäin. Samassa kyydissä kulkee myös ala-ja yläkoululaisia. Aika jännittävää varmasti pienen esikoululaisenkin silmissä.
Ekana aamuna Mies meni Een kanssa taksilla päiväkodille, oli henkisenä tukena päiväkodille mennessä ja kävi vielä saattelemassa taksin kyytiin eskarin loputtua. Kotimatkan kyytiin Mies ei ollut mahtunut, mutta minä olinkin sitten päätepysäkillä vastassa. Seuraavana aamuna taksia odotellessa, Ee kuiskasi miulle kun taksi ajoi meitä kohti, että häntä jännittää mennä yksin. Toivottavasti osasin kannustaa oikein, ainakin reippaasti jätkä meni taksiin, ja ihan yhtä reipas jätkä kotiutui iltapäivällä. Kyllä se tästä lähtee sujumaan, kun totutaan ja alkujännityksestä selvitään.
On minulla vaan reipas iso poika.
 |
| Pihatie kevätasussa, luntakin vielä maassa |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Herättikö kirjoitukseni ajatuksia tai haluatko sanoa jotain muuta? Jätä kommentti!