Parisuhteesta

"Rakastan hänen tuoksuaan. Hänen makuaan. Minusta on mukava haudata kasvoni hänen niskaansa ja avata silmäni, niin lähellä etten näe muuta kuin hänen hiuksensa. Minusta on mukavaa, kun hän pimentää näkökenttäni, haluan painaa nenäni hänen nenäänsä vasten, niin lähelle, ettei mikään tarkennu. Hän saa minut tuntemaan oloni rauhalliseksi, sillä nyt, viimein, mitään ei puutu."

Illalla kun lapset on saatu nukkumaan ja ollaan vaan me kaksi. Sohvalla istumassa tai sängyssä pötköttämässä. Tuntuu niin turvalliselta ja kotoisalta. Ihan niin kuin oltaisiin aina oltu näin. Päivä on ollut pitkä ja kumpikin kaipaa hieman omaa aikaa ja tilaa. Saatetaan selata kumpikin omalla puhelimella netistä uutisia tai jotain muuta hömppää, tai katsotaan telkkaria, mutta välillä kommentoidaan toiselle jotain juttua tai kerrotaan joku mieleen tullut tapahtuma. Ollaan vaan. Ei ole tarvetta olla kiinni toisessa tai nuohoutua toisen kainaloon, vaikka niitäkin iltoja on. Mutta jonkun osan minusta täytyy koskettaa sinua. Siispä työnnän varpaani kiinni sinun lämpimiin jalkoihin. Se on vaan semmoinen meidän juttu.

"Hän juo maitoa suoraan purkista, enkä minä voi lakata hymyilemästä. Kaappini ovat täynnä hänen vaatteitaan. Hyllyni on täynnä hänen kirjojaan. Joskus kompastun hänen kenkiinsä, enkä voi uskoa onneani. Hän jättää vessanpytyn renkaan ylös ja minä olen ekstaasissa. Sillä eikö tämä ole kaikkea sitä, mitä kaikkia haluavat, uusi mahdollisuus?

Likainen pariton sukka lojuu makuuhuoneen lattialla vieressään t-paita, jota on pidetty kerran. Keittiön pöytää ei ole pyyhitty. Minne vaan katsookin, näkyy kodissa jonkin muunkin sotkut. Kun kaikki on siivottu huomaan, että voin aloittaa taas alusta. Mutta kun auton renkaat pitää vaihtaa tai nurmikko leikata olet sinä jo menossa. Saatat unohtaa synttärini tai meidän vuosipäivän, mutta teet minulle iltapalaleivät valmiiksi tai tuot kaupasta lempijogurttiani. Kun olen kiukkuinen, sanot vaan, että "älähän nyt äkäile", enkä voi olla hymyilemättä.

"Millainen meidän tulevaisuutemme on? Minä mietin, pohdin sitä kaiken aikaa, mutta en ole peloissani. Ajattelen jo etukäteen, millaisia tappeluita meillä tulee olemaan, typeriä juttuja joista riitelemme. Mutta en pelkää. Kuvittelen, miten monella tavalla hän tulee pääsemään suojakuoreni alle, miten monella tavalla voin häkellyttää häntä vain olemalla oma itseni. Mutta en pelkää. Me tulemme huutamaan toisillemme. Me tulemme tappelemaan. Me tulemme pysymään yhdessä. Se on valinta, jonka teemme. Hän tavoitta katseeni, me tuijotamme toisiamme hetken ajan, ja kaikki on siinä. Kaikki mitä tarvitsen."

Eräs ystäväni kertoi minulle rakastuvansa aina uudelleen mieheensä. Asia jäi mieleeni ja ihmettelin, että millaista se oikein on, miten sellainen ylipäänsä on edes mahdollista? Jossain vaiheessa kun koin sen ensimmäisen kerran itse, tajusin miten arvokas aarre minulla on. Että toisesta ihmisestä voikin löytää vuosien kuluessa aina jotain tuttua ja kuitenkin koko ajan jotain uutta. Sinä yllätät minut uudestaan ja uudestaan. Olen aika varma, että sinäkin yllätyt minusta vähän väliä. :)

~

Kursivoidut otteet kirjasta Kaikki sanovat tahdon (2005), kirjoittanut Noah Hawley. En lukenut kirjaa itse, vaan katkelmat nappasin eräästä toisesta kirjasta, johon ko. katkelmat oli lainattu.