Lapsuudesta

Viime viikolla yhtenä aamuna saattelin taas herra eskarilaista matkaan. Hän lähtee kahdeksan maissa kävelemään isomman tien varteen, josta bussi sitten ottaa kyytiin.

Aamu oli sumuisen harmaa ja taisi tihkuttaa vettäkin. Seurasin siinä verannan penkillä istuen pojan menoa, ja olo oli jotenkin kauhean haikea. Meidän iso poika.

Hymyilytti kun E käveli siksakkia pihatietä pitkin kumartuen välillä noukkimaan kiviä ja heitteli niitä sitten ojaan. Pikkuhiljaa matka eteni isolle tielle saakka. Tarkasti E katsoi molempiin suuntiin ja kipaisi sitten reippaasti tien yli tutulle paikalle töröttämään. Välillä piti odotellessa kyykistyä noukkimaan joku kivi maasta ja viskata se tien varren ojaan. Kummallista miten lapset on välillä niin isoja ja reippaita, ja sitten taas niin pieniä ja lapsellisia.

Siinä toista katsellessa mietiskelin tätä maailman menoa ja muutamia isoja kysymyksiä. Minkälainen mies tuosta pojasta tulee? Miten sitä osaisi antaa sellaiset eväät lapselleen, että ne pärjää? Osaanko olla sellainen äiti, jolle voi kertoa kaikki mikä mieltä painaa? Ollaanko me sellaisia vanhempia, että meidän lapset uskaltaa tulla kotiin vaikka mitä olisi tapahtunut, ihan milloin tahansa?

Tähän mennessä tuntuu, että ollaan pärjätty kai ihan hyvin. Ollaan kai me jotain ratkaisevia virheitäkin tehty, mitkä putkahtelee sitten aikuisiällä esiin jonkin sortin traumoina... Toivottavasti ei sentään! Mutta toivoisin, että meidän lapsilla olisi ainakin turvallinen ja ehjä koti, ja mikä tärkeintä; kaksi vanhempaa.

Oma lapsuus alkaa jo hävitä mielestä. Välillä surettaa, ettei kaikkea pysty muistamaan. Mutta ehkä se on ihan hyväkin, mahtuu enemmän uusia muistoja tilalle. Ei ne kaikki muistot niin ihania olleet, mutta onneksi aika sirottaa vähän kultaa niiden päälle. Oli minulla ihan onnellinen lapsuus, vaikka on siellä varjojakin, niin kuin varmaan kaikilla. Eniten omaa nuoruutta varjosti vanhempien ero, mutta olin jo sen verran iso (13-14v.), että en ihan hirveää traumaa sieltä saanut, vaikka kyllä minusta varmaan jokin pieni osa meni rikki...

Enemmän minua on nyt aikuisiällä vaivannut lapsuusaikojen irtonaisuus. Muutettiin monta kertaa ja sellaisessa ratkaisevassa vaiheessa, ettei minulla ole hirveästi ystäviä varhaislapsuudesta ja nuoruudesta. Koin itseni todella ulkopuoliseksi ala-asteella, eikä minulla ollut ketään sellaista ystävää, joka olisi pysynyt läheisenä tänne saakka. Yläasteella minulla oli kolme bestistä, mutta jostain syystä välit ovat etääntyneet ja kahden kanssa ei ole ollut minkäänlaista yhteyttä enää vuosiin.

Vähän kadehdin Miestäni, joka muistaa lähes kaikki ala-asteenkin kaverit nimeltä, ja osan kanssa ovat edelleen läheisiä. Mutta onneksi nyt aikuisiällä saadut ystävät on minulle sitäkin rakkaampia. Voihan se olla, että elämäntilanteen muuttuessa yhteiset jutut vähenee ja uusia ystäviä löytyy niistä ketkä elää samaa vaihetta tms.

Jokatapauksessa...

Halusin, että meidän lapset saavat samanlaisen lapsuuden kuin isänsä on kokenut, ja siksi tämä viimeinen muutto ajoittuikin tähän vuoteen, kun lapset ei ole vielä koulussa. Koen, että ne tärkeimmät vuodet sosiaalisen elämän kannalta alkavat eskarista ja ekaluokalta. Toivon, että teimme oikean ratkaisun. Ainakin tähän mennessä vaikuttaa lupaavalta.