"En tahdo, en halua! Onko pakko?"

Voi yäk mikä inhottava tunne on vääntänyt mahanpohjassa aina silloin, kun puuhastelu ja arkiaskareiden tekeminen lakkaa, ja taka-alalle työnnetyt ajatukset pääsevät livahtamaan mieleen.

Iltaisin alkaa jo siinä iltapuuhastelun lomassa tulla mieleen kaikenlaista, hetken aikaa häikäisevinä ja piinaavina kuin ohiajavan auton ajovalot pimeässä. Se mikä mieltä painaa näkyy sitten kaikessa toiminnassa... Äsähtelen ja kiukuttelen, vetäydyn hiljaisena omiin ajatuksiini.

"Mikäs se nyt kiukuttaa?" Samalla tuntuu lämmin, hellä kosketus niskassa.
"Ei mikään..." Kosketus viipyy... ja on poissa.
En saa sanottua sitä mikä mieltä painaa, itku puristaa kurkussa.

Suoritan pakolliset iltarutiinit ja odotan vaan sitä kun pitää mennä nukkumaan. Tuntuu kuin kauhea mörkö vaanisi sänkyn alla, kun ne kaikki ajatukset tulee juuri silloin kun on hiljaista ja saisi levätä. Mutta ei se stressimörkö lepää.

No mikä vaivaa? No se kun rahat loppuu aina kesken. Olisi vaikka mitä laskuja maksettavana, ja pitäisi ostaa sitä sun tätä. Mutta ei se hoitoraha tunnu riittävän mihinkään. Ahdistaa, kun on tottunut siihen, että voi osallistua kodin menoihin tasapuolisesti.

On ihana olla kotona. Haluaisin olla vaan kotona. Mutta jostain sitä rahaa on hankittava. On siis mentävä töihin.

En tahdo, en halua! Onko pakko?

On kauheaa yrittää motivoida itseään semmoseen mikä ei kertakaikkiaan kiinnosta. Tuntuu etten osaa enää töissä mitään, pelottaa. Apua!

Odottelen tässä, että kello olisi sen verran, että pomo on puhelimen ääressä. Jännittää...

Mutta ei se auta. Soitettava on. Toivottavasti saan edes muutaman keikan, kyllä se sitten mieltä lämmittää kun tilinauha kopsahtaa postilaatikkoon.



Kaikesta huolimatta positiivisin ajatuksin, melko valmiina taas uusiin seikkailuihin...