Tunteet pelissä...

Omituista.

Käytiin Nipan puolivuotis neuvolassa, ja koska Mies lähti aamulla isojen poikien kanssa purkutöihin uuteen kotiin, mentiin vaunujen kanssa köpsytellen.

Oli jotenkin sellainen haikea olo. Kävellessä katselin kaikkea tuttua ja päällimmäisenä oli mielessä vaan, että kävelen tästä nyt viimeistä kertaa... Vaikka eihän me nyt loppuelämäksi poistuta tästä kaupungista, ja tulen tulevaisuudessa ajelemaan samoissa maisemissa aina työmatkalla. 

Tuskinpa kuitenkaan työnnän enää vaunuja tuolla samalla kadulla, eikä se maisema ole sama auton ikkunasta... Oli kyynel silmässä ja pala kurkussa. Me muutetaan.

Näin omituisen haikeaa ei ollut edes silloin kun muutettiin Miehen opiskelujen vuoksi Tampereelle. Pelotti ja jännitti, mutta se oli vain väliaikaista. Tiedettiin (tai ainakin oletettiin) koko ajan, että tullaan takaisin. Ei sanottu lopullisesti hyvästi.

Mutta nyt... Vaikka ehdittiin asua tässä vaan kolme vuotta, oli ne kolme vuotta erittäin mieleenpainuvia ja siinä lyhyessä, oikeastaan silmänräpäyksessä, ehti tapahtua niin paljon kaikkea, mikä on tehnyt meistä enemmän meidät.

Kun olen pakkaillut pikkuhiljaa meidän tavaroita, olen miettinyt samalla tavaroiden paikkoja uudessa kodissa. Eikä minulla ole minkäänlaista mielikuvaa siitä, mihin mikäkin haluaa kuulua. Asiaa vaikeuttaa se, että asutaan välillä muualla ja oikeastaan vasta remontin jälkeen uusi koti alkaa luultavasti tuntua enemmän omalta. Nyt en osaa ajatella huoneisiin muita kalusteita kuin ne, mitä siellä oli Miehen vanhempien asuessa.

No, kyllä kaikki varmasti löytää paikkansa. Ennemmin tai myöhemmin. Ja sisustussuunnittelija auttaa alkuun. :)

Neuvolassakin oli outo olo, kun meidän herttainen neuvolantäti toivotteli hyvää jatkoa ja onnea uuteen kotiin. Tajusin ehkä ensimmäistä kertaa kunnolla, ettei me käydä enää tuossa tutussa neuvolassa... Eikä tutussa kaupassa tai apteekissa tai kirjastossa...

Onneksi uusi kotikunta on jollain tavalla tuttu. Asuttiin samalla paikkakunnalla vähän aikaa, kun paluumuutettiin Tampereelta. Ei tarvitse ihan alusta alkaen rakentaa arjen ympyröitä.

Poikien kanssa ollaan silti varmaan ensimmäiset viikot vähän ihmeissämme uudessa kodissa. Ympärillä on hiljaisuus, eikä talven pimeydessä hohdakaan kaupunginvalot, vaan tähtitaivas. Naapuri ei olekaan seinän takana, vaan monen sadan metrin päässä pellon tai tien toisella puolella. Hoitopaikkaan ei voi lähteä kävellen tai pyörällä vaan liikkuminen minne tahansa asioille tapahtuu aina autolla. Lenkkipolulla ei tule vastaan muita lenkkeilijöitä, mutta toivottavasti ei myöskään hirvi, susi tai karhu...

Voisi kuvitella, että Miehelle tämä kaikki on helpompaa, hän kun muuttaa takaisin kotiin. En kuitenkaan usko... On hän tässä muutaman vuoden aikana ehtinyt muuttua maalaispojasta kaupunkilaiseksi. Ja roolikin on nyt aivan eri, talon pojasta isännäksi.... Alkaa naurattaa itseäkin nämä minun pohdinnat. Täytyy lopettaa, ennen kuin menee liiallisuuksiin.

Kyllä se tästä, elämä kantaa.


Remonttifiiliksiä, kuvat vähän sumeita koska kamera vanha ja iltapäivän valo hiipumassa...

Pesuhuoneen ja saunan ikkunasta voi kesällä ihmetellä vaikka naapurin lehmiä...

Purkuhommissa eli tapettia rapsuttelemassa, vähän äkäsen näkösenä?