Kävinpä eilen työpaikalla siivoamassa pukukaappini ja viemässä työkavereille kahvileipää. Avaimet, kulkukortin ja henkilökortinkin vein pois, kun en tiedä milloin seuraavan kerran aion nenääni näyttää ko. lafkassa töiden merkeissä. Näin joku onnekas saa minun pukukaapin käyttöönsä, eikä niitä kulkulupia ym. muutenkaan saisi jemmailla. :)
Töistä siis sen verran, että sairaanhoitaja on ammattini ja tähän asti olen ollut töissä (sijaisena) Pohjois-Karjalan keskussairaalassa. Olen ollut samalla osastolla valmistumisestani (joulukuussa 2006) lähtien eri pituisia pätkiä. Välillä olen ollut äitiyslomalla ja kävin vuoden Tampereellakin asumassa ja töissä, mutta jostain syystä olen aina palautunut tuolle samaiselle osastolle. Tuntuu melkein kuin kuuluisi vakihenkilökuntaan, työporukka ja osasto on niin tuttu, ja tosiaan olen tehnyt aina pidempiä sijaisuuksia niin jotenkin sitä kuuluu porukkaan.
Oli siis hieman haikea olo jättää työpaikka nyt, kun en tiedä yhtään milloin aion palata takaisin töihin, työsopimuskin loppuu syyskuun viimeinen päivä, niin olen ihan vapaa suuntaamaan minne huvittaa. Keikkailen kylläkin tuolla tutulla osastolla (tai tilanteesta riippuen koko sairaalassa) luultavasti jo ensi kesänä, mutta pidempää sijaisuutta en aio ihan hetkeen ottaa vastaan. Voihan se olla että jo ensi syksynä alkaa kotona olo tympäistä ja kaipaan taas uusia haasteita (ja enemmän rahaa), mutta toisaalta nyt on sellainen tunne, että haluan olla kotona ja kokea tämän hetkisen elämän lasten kanssa.
Pomo kyseli suunnitelmiani töiden jatkon suhteen. On kiva kokea olevansa toivottu ja haluttu työntekijä, mutta huvitti, kun en tosiaankaan osaa vielä sanoa mitä vajaan vuoden päästä haluan tehdä, puhumattakaan siitä mikä meidän kotitilanne on. Lupasin ilmoittautua sijaiseksi heti kun siltä tuntuu, jos tuntuu...
Vaikka olo olikin haikea, on kyllä ihana jäädä kotiin lapsia hoitamaan. Elämä on niin erilaista kun ei tarvitse suunnitella kaikkea elämää töiden mukaan. Saa keskittyä täysin lapsiin ja kotiin, ja ehkä hieman omiin harrastuksiinkin... :D Ja onhan se Mieskin olemassa. :) Lisäksi meidän elämässä on niin paljon liikkuvia osia kun Miehelläkään ei ole vakituista työpaikkaa, mahdollisesti muutamme jossain vaiheessa, esikoinen aloittaa esikoulun syksyllä 2013 ja nämä kaksi pienempää lasta on niin pieniä vielä. Helpottaa kovasti kaikkien asioiden järjestelemistä kun toinen on kotona.
Lisäksi nyt kun ei ole sitoumusta tai velvollisuuden tunnetta mitään tiettyä työpaikkaa kohtaan tekisi mieli kokeilla jotain ihan muuta. Saatan hakeutua jonnekin muualla töihin tai ehkä vaikka opiskella jotain. Yksi päivä sain älynväläyksen, että opiskelisin vaihteeksi sosiaalipuolta. Tai ehkäpä vaihdankin alaa kokonaan... Who knows, ihanaa kun on kaikki vaihtoehdot avoinna!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Herättikö kirjoitukseni ajatuksia tai haluatko sanoa jotain muuta? Jätä kommentti!